Tähän olisi mukava saada kommenttia, sillä tämä on erään novellinaloitus, jonka nyt lykkäsin tänne. 8) Erityisesti rakentava olisi hyväksi.

 

Mun kauhusta vääristyneet kasvot tuijottivat isoa ja raavasta miestä, joka heilutteli puukkoa mun silmien edessä. Mä yritin kyllä kovasti laskea katsettani maahan, mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Mä yritin juosta, mutta mun jalat ei suostunut liikahtamaankaan. Kai mä jossain vaiheessa yritin huutaa, mutta mun ääni oli juuttunut kurkkuun - syvälle sinne. Mä vaan olin tuskissani tuijottanut monttu auki sitä miestä yrittäen käsittää, että mä en enää koskaan – ehkä jo kahden hengenvedon jälkeen – olisi elossa. Umpikuollut, kuopattu. Siis jos kukaan olisi tippaakaan musta välittänyt.

~~

Kyynelistä sumentuneet silmät tuijottivat moottoritietä. Tarkemmin sanottuna sen ohikiitäviä valkoisia viivoja, jotka jakoivat tien tasan. Niin mä olin aina ajatellut. Sade ropisi auton tuulilasia vasten päästäen napsuttavia ääniä. Niistä mä pidin – olin aina pitänyt. Se tuntui rauhoittavan mun tuskasta huutavaa sielua. Kaikki ne vuodet olin kestänyt huutoa, hakkausta ja raivokohtauksia. Ja nyt niitä ei enää ole. Ympärillä olisi vain huutava vääryys, saasteinen luonto, jonne ihmiset heittivät kaikki jätteensä. Puristelin cocacola-tölkkiä kädessäni, jonka olin ennen autoon nousuani löytänyt - se oli maannut ojanreunalla ilkeän näköisenä ja mun mieleen nousi kuva pahamaineisesta jengistä, tietämättäni miksi. Mä olin ehkä lopullisesti sekoamassa, vaikka nää vuodet olikin opettaneet mulle paljon, ehkä liikaakin. Mun ei olisi tarvinnut tietää asioita,joita ei mun korville oltu tarkoitettu. Siitä huolimatta, nyt kun ymmärsin ne asiat, jotkin asiat loksahtivat vihdoinkin omille paikoilleen. Kaiken piti olla niinkuin ennenkin. Täydellisesti. Mulle oli tullut vastaan se vastakohta, mutta mä en ollut edes odottanut sitä. En ollut valmistautunut muutokseen. Katsahdin Katrinia. Tunsin myötätuntoa tyttöä kohtaan. Hän tärisi, kylmä ilma oli saanut hänen ihonsa kananlihalle. Siskoni oli kärsinyt saman kohtalon kuin minä. Halusin sanoa jotain lohduttavaa, silti en halunnut saada vastaukseksi itkunsekaista ja särkyvää ääntä, joka kysyy; ”missä äiti on?” Siihen mä oisin halunnut vastata, että äiti on Helvetissä, pahassa paikassa, jonne joutuu, kun tekee jotain väärää. Mutta niin ei tietenkään ollut. Mähän siellä Helvetissä olin. Mun elämä oli yhtä Helvettiä.

Kyltit huoltoasemista oli ajettu ohi jo aikoja sitten ja mä vain uskottelin - niin siskolleni, kuin itsellenikin, että turvassa ollaan ja kohta ollaan kotona. Mun valehtelu otti kipeää, mutta kun katsoi ilta-aurinkoon, sitä uskoi mihin vain. Jopa siihen, että jostain löytyy halpa ja hyvä kämppä ja kiva työpaikka, mitkä oli tietysti lähellä kaupunkia. Pelkääjänpaikka oli hiljentynyt jo aikoja sitten ja kellokin näytti jo puolta kahta aamuyöllä. Jos mä olisin kotona, saisin kuunnella, kuinka äiti parkuisi vihoissaan isälle, kuinka lautaset pikkuhiljaa särkyivät ja miten lyömisen aiheuttama kiroilu kuului ja kaikui ympäri pientä asuntoa. Ajatteleminenkin tuntui raastavalta. Väkisinkin nousi kysymys, miksen ollut ottanut ja lähtenyt ja aikoja sitten. Pakannut kaiken tarvittavan ja lähtenyt lätkimään. Ehkä mä olin vielä silloin uskonut parempaan ja halunnut käydä koulut kunnialla loppuun. Tai ehkä mä olin luullut, että äiti ja isä eroavat. Saavat toisistaan tarpeekseen. Mutta mitä se olisi enää hyödyttänyt? Äiti joi ja hakkasi mua ja Katrinia, isä vain vähätteli meidän tuskia. Lopulta se oli kyllästynyt mun jatkuvaan valitukseen ja heittänyt mut pihalle. Iltasanomissa se olisi saanut mahtavat otsikot; ”Isä heitti kuusitoista-vuotiaan lapsensa pihalle, ilman rahaa ja asuntoa.” Olin sen jälkeen vielä hakenut pikkusiskoni asunnosta ja lähtenyt. Lopullisesti.

Kaukainen koputus. Lisää koputusta. Viimein avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Auton lasit olivat huurussa ja siskoni näytti vähän sairaalta. Poimin takapenkiltä yhden varaviltin ja asetin sen siskoni päälle. Sitten otin auton avaimet ja nousin autosta, painaen oven varovasti kiinni. Ulkona kohtasin ryppyiset, iloiset kasvot. Vanhemman puoleinen nainen katsoo minua silmät sirrillään ja hymyilee; ”Huomasin autonne tässä tien varressa ja lähdin katsomaan, onko jotain sattunut””mutta kaikki näyttäisi olevan kunnossa” nainen sanoo.Nyökkään. Kiedon yksivärisen villatakin tiukemmin ympärilleni ja katselen taivaalle. Nyt äiti on hermostuksissaan löydettyään tyttäriensä tyhjät sängyt. Kohta hän soittaa kouluille ja ilmoittaa, että kummatkin ovat kadonneet. Hän patistaa isän ulos etsimään ja istuu itse pöydän ääreen syömään ja alkaa soittelemaan ympäri kylää, onko hänen lapsiaan nähty. Kieltävän vastauksen saavuttua äiti menee viinakaapille ja aukaisee sen vimmoissaan ottaen sieltä pari Koskenkorvan pulloa. Kohta nekin ovat tyhjiä. Siitä alkaa sen päivän putki, joka kestää taas pitkälle viikkoon. ”Onko teillä nälkä?” ”Ei” vastaan - ”kiitos kuitenkin.” Häivyn autoon, painan avaimet lukkoon ja tulen ajatelleeksi, mitä teen jos poliisit yllättävät. Ei ajokorttia, ala-ikäinen, putkaanko pitäisi laittaa? Yritän puistaa ajatukset päästäni ajatellen jotain iloista, mutta sekään ei enää onnistu. Mitä iloista tässä maailmassa muka on? Kaikesta huolimatta, käynnistän auton ja jatkan matkaani. Mulla ei ole päämäärää, silti jotain saavutettavaa. Parempi elämä – jossain muualla. Äkkiä tajuan jotain. Eilisillan jälkeen en ole kännykkääni katsonut. Ajamiseen ja kännykän kurkotteluun takapenkiltä olisi ehkä syytä tottua. Vihdoin saan kännykästä otteen ja repäisen itseni takaisin etupenkille. Lyön käteni kipeästi vaihdekeppiin; ”voi v*ttu” kirosanat putkahtelevat suustani ja samalla auto kaartaa ilkeästi vasemmalle. Oikaisen ratin niin nopeasti kun pystyn ja painan kaasun pohjaan. Vihreän Bemarin takarenkaat pyörivät hetken paikoillaan. Sitten ne suostuvat tulemaan ojasta ylös ja olen taas tiellä. Helpottunut huokaisu pääsee suustani, kun tajuan olevani elossa. ”Mitä sä teet?” kuulen Katrinin kysyvän. Vilkaisen tyttöä nopeasti ja silitän vähän hänen poskeaan. ”En mitään” - ”kaikki on ihan kunnossa.” Mä katsahdan peruutuspeiliin ja totean kyyneleiden valuvan silmistäni.

~~